Muistan sen kuin eilisen: vatsanpohjassa vipattavan jännityksen ennen ensikohtaamista. Olin toki luonut mielikuvat valmiiksi ja mielessä oli raamit, joihin oli taivuttava tai meistä ei tulisi koskaan mitään. Halusin tutustua varovasti ja pikkuhiljaa, mutta innostukseen taipuva tunneihminen ei voinut mitään. Hyvin nopeasti se oli menoa. Fiilis oli kuin jackpot-pöydässä: ”all in!”.
Muutamat ystävät varoittelivatkin, pyysivät miettimään joka kannalta. ”Tee lista plussista ja miinuksista”, he kehoittivat. Mutta tiedättehän, millaiseksi sellaiset listat muodostuvat, jos ihminen on jo henkisesti päätöksensä tehnyt. Kun tunne ja järki ottelevat, sydän vie ratkaisevan erän.
Se oli jokin ihan pikkuinen juttu, joka lopulta sai meidät naulaamaan homman kiinni. Eihän sitä siinä vaiheessa vielä tiedä, onko päätös elämänmittainen vain juuri siihen elämänvaiheeseen sopiva, mutta ei se suhteen laatua huononna. Päivä kerrallaan yhdessä eteenpäin.
Ylämäet ja alamäet kuuluvat elämään. Joskus kyllästyttääkin. Sitä alkaa ajatella, että jospa tuo olisi pikkuisen erilainen, niin kaikki toimisi. Vähän tuunailen, parantelelen, säädän ja suunnittelen, niin hyvä tästä tulee. Illan hiljaisina tunteina joskus selailet vaihtoehtojakin. Niinä hetkinä pitäisi vain miettiä, että ei sitä itsekään ole täydellinen.
Sitten on niitä aamuja, kun jo heti ensiaskeleilla tunnet olevasi oikeassa paikassa. Katselet ympärillesi kuin uusin, vastarakastunein silmin. Mahdolliset heikkoudet unohtuvat ja näet taas sen, mihin alunperinkin ihastuit. Muistat, miksi tässä ollaan.
Pitkässä suhteessa täytyy pitää kipinää yllä, keksiä jotain hauskaa ja yllättävää. Tehdä muutoksia asioihin, jotka ”aina ovat olleet” samalla tavalla. Pitää malttaa myös panostaa, mikä voisikaan olla tärkeämpi kohde lisätä elämänmukavuutta.
Pikkuiset jutut ovat aina hiottavissa paremmiksi, ei niiden vuoksi kannata vaihtaa. Joskus pieni kriisikin tekee hyvää. Myllätään oikein pohjamutia myöten, miksi me olemme tässä ja muistutamme, miksi olemme onnellisia juuri näin.
Kaksi vuotta on kulunut päätöksestä muuttaa. Uusi kotimme oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta uteliaalla sielulla on mahtunut monenlaista tunnetta matkaan. Sanotaan, että on mentävä kauaksi nähdäkseen lähelle. Ei ole päässyt kauaksi, ollaan oltu enemmän liki kuin koskaan.
Kevätauringon loisteessa taas muistin, miksi täällä onkaan niin hyvä olla. Hölmö, mutta ei enää niin nuori sydämeni, voisitko jo ystävällisesti rauhoittua?