Loksahtavat palaset ja luopumisen anatomia

Kodin rakentuminen on kuin palapeliä. Joitakin palasia on valmiina ja niiden paikat ovat ilmiselviä; ruokapöytä tuohon ja sohva tähän. Aina ei ole kuitenkaan helppoa saada kokonaisuutta hahmottumaan. Oman kodin tunnelma syntyy siitä, että tilat palvelevat asukkaita ja elämää, mutta yhtä lailla visuaalisista elementeistä, jotka tuntuvat omalta. Kotoisalta.

Jotkut palat ovat helposti korvattavissa, toiset taas tärkeitä tunteiden ja tarinoiden kerrostumia. Toki se, miten kukakin palasiin kiintyy, vaihtelee yksilöllisesti. Siinä missä joku säästää kaiken, toinen luopuu surutta. Olen itse tässä välimaastossa. Monia asioita olen valmis laittamaan kiertoon, mutta jotkut palaset kodin sisustuksessa tosi tärkeitä.

Siitä on kymmenen vuotta, kun kuvataiteilija Minja Revonkorpi maalasi meille Tasapainoilua-teoksen.  Se on rakas ja merkityksellinen teos ja meinasikin olla haikeat paikat, kun kodin seinältä ei meinannut löytyä sopivaa paikkaa sille. Olin nimittäin ajatellut, että suuren taulun paikka on olohuoneen seinällä, piste. Tässä kodissa sellaista selkeää paraatipaikkaa ei löytynytkään.

Sain jo muutaman myyntipyynnön muuton aikoihin ja myyntiä vakavasti harkitsinkin.  Ajattelin, että jos paikkaa ei löydy, on varastoa parempi paikka taululle jonkin toisen kodin seinä. Kunhan pääsisi esille. Samaan aikaan mietin, että jos tästä luovun, toista samanlaista ei ole eikä tule, uniikista taiteesta kun on kysymys.

En raaskinut luopua.

Onnea olikin, että muuton jälkeen huomasin, että työhuoneessa olisi mainio taulun paikka. Ei ehkä samanlainen ykköspaikka kuin ennen, mutta oikein mainio paikka kuitenkin. Sijaintiakin tärkeämpää oli se tunne, että taulun ripustamisen jälkeen yksi palanen oli taas loksahtanut kohdalleen. Taiteella on ihmeellinen vaikutus.

Olen tänä syksynä käynyt taidenäyttelyissä enemmän kuin pitkään aikaan. Ateneumissa pääsin ihastelemaan Helene Schjerfbeckin upeita teoksia, joiden myötä kaivoin hyllystäni parikymmentä vuotta sitten mummolta lahjaksi saaman kirjan hänen elämästään.  Vaikka olen monesta luopunut, kierrättänyt ja myynyt, onneksi tämän(kin) säilytin.

Mistä sitä sitten tietää, mitkä ovat niitä esineitä – tauluja, kirjoja, huonekaluja tai astioita – joita kannattaa vaalia ja  jotka ovat jotain fyysistä olomuotoaan enemmän?

Ehkäpä paras neuvoni on, että jos kirpaisee, älä kiirehdi. Anna esine lainaan ystävälle vuodeksi tai muuten riittävän pitkäksi aikaa ja pohdi, miltä tuntuu, että se on toisessa kodissa? Puuttuuko jotain, kaipaatko? Haluaisitko kertoa juuri sen esineen tarinan lapsille tai kylässä vierailevalle kaverille? Nähdä tai tuntea sen osana kotiasi? Vai onko niin, että joskus joku tavara huomaamattaan kantaan mukanaan painolastia, jota ilman onkin parempi hengittää.

Kun luovun, luovun. Tarkoitan sitä, että en jää yleensä kaipaamaan tavaroita, jotka ovat poissa. Kodin sisustamisen palapelissä minulle on kuitenkin tärkeää, että joillakin paloilla on tunnetta ja tarinaa.  Onneksi en myynyt taulua.

Onko sinulla esine, josta et haluaisi missään nimessä luopua?